torstai 22. lokakuuta 2015

Once upon a time

Moikkaa!
Näin kisakauden ulkopuolella on kiva miettiä semmosia "huippuhetkiä" ja kisoja, joissa on onnistunut. Hirmuinen ikävä radalle, eikä harjotuskautta oo ollut kun vasta reilu pari viikkoa!
               Tänään hypätään ajassa taaksepäin vuoteen 2012, kun pikkunen Veera tajus, että juoksu on se juttu. Vattenfall -finaali Seinäjoella oli kisa, jossa oikeasti tajusin ekaa kertaa mulla olevan mahollisuuksia pärjätä ihan Suomenkin tasolla. Sillon toi kyseinen kisa oli ehdottomasti kauden kohokohta, eikä sen isompia kisoja ainakaan mulla edes ollut. Suurimpia saavutuksia ja onnistumisia olivat tohon asti olleet piirinmestaruusmitalit ja satunnaiset kirivoitot eri matkoilla. Arvostus Vattenfalliin oli siis tosi korkeella - sellasen voittamisesta ei uskaltanut edes haaveilla. 


                 Voi että, olin niin junnu. Jostain ihmeen syystä olin laittanut jalkaani polveen asti ulottuvat sukat (vad faaaan :DDDD), jotka valahtivat juoksun aikana alas ruttuun. Kynnet olin tietenkin lakannut seuran väreihin, ja poskissa oli tavan mukaan iso suttuinen SSU:n logo. Olin hassu.
                 Tota isoa, huikeaa kotikisaa oli odotettu kauan ja kovasti. Edellisenä iltana tehtiin koko joukkueen kanssa yhteinen valmistava treeni, ja fiilis oli ihan katossa. Saavuttiin kisapaikalle jo aikaisin, sillä äitini piti olla toimitsijana. Oma, tuttu treenikenttä oli yhdessä yössä muuttunut tosi ison ja virallisen näköiseksi, enkä malttanut odottaa juoksua.
                Tuona päivänä tein ehkä elämäni ensimmäisen "aamu"lenkin, kun kävin hissuttelemassa puistossa muutamaa tuntia ennen juoksua. Hyvä fiilis vain kasvoi koko ajan. Itse lämmittelyistä en muista juuri mitään, mutta tuskin ne kummoiset mulla vielä ton ikäsenä oli.
           
Muistan ton juoksun niin täydellisesti. Olin 12-vuotias 13-vuotiaiden sarjassa, joten lähdin kisaan tosi rennoin fiiliksin, ilman mitään odotuksia. Halusin vain juosta, ja tavoitteena oli pysyä isojen peesissä niin kauan kun mahdollista. En tosiaan ollut ikinä kuvitellut olevani sen tasoinen, että voisin ihan oikeasti pärjätä, joten paineista ei ollut tietoakaan. Mua vähäsen ärsyttää, etten osaa kuvailla sitä fiilistä ennen juoksua. Se oli sellasta niin rentoa, ihan oikeesti ulkopuolisen silmistä saattoi näyttää siltä, että lähtisin ihan läpällä juoksemaan. Mä olin tosi innoissani, odotin juoksua ihan järjettömästi, enkä jännittänyt oikeastaan ollenkaan. Silloin en vielä tiennyt, että aina tollasella fiiliksellä mikä vaan on mahdollista - kun juoksee siks, että juoksu on kivaa, eikä siks, että menestyminen on kivaa.
                  Kun pistooli pamahti, lähdin tosi täysiä ja terävästi juoksemaan kärkeen. Noin 50 metrin spurtin jälkeen päästin porukkaa mun edelle, ja lähdin peesaamaan ehkä kahta tai kolmea tyttöä. Eka kierros meni ihan kivasti, mitään suurempaa ei tapahtunut, mutta vauhti tuntui musta tosi hiljaselta. Olin niin tyytyväinen, onnellinen ja ihmeissäni, koska pysyin vieläkin ihan heidän takanaan, eikä tuntunut edes kovin raskaalta. Silloin päätin, että whatever happens, tää kisa oli onnistuminen. Uskoin ja pelkäsin sitä, että muut lähtisivät pian hirveälle kirikierrokselle ja kuolisin siinä vaiheessa. Peesasin vähän jännittyneenä toiseksi viimeseen kaarteeseen asti, missä aloin jo ihmettelemään, missä kiihtyvä kirivauhti oli. Tuntui, ettei kukaan lähtenyt kiristämään ja mietin, uskaltaisinko ite lähteä. Siirryin kakkosradalle jossain takasuoran puolessavälissä, ja lähdin 250m loppukiriin. Kun siihen asti juoksua vetäneen kanssa joutui kaarteessa jonkin verran taistelemaan päästäkseen ohi, kiihtyivät askeleet ihan pikajuoksuksi. Flow-tila ja kotiyleisön huikee kannustus tuntuivat ihan mahtavalta, eikä jaloissa painanut ollenkaan. Pääsin ohi, ja viimeset 120 metriä olivat ehkä mun urheilijanurani huikeimmat, juoksin ihan vaan itseni kanssa ja kaikki kannustivat. Muistan sen tunteen tosi hyvin - mä vaan juoksin, niin kovaa kun ikinä pääsin, ja tuntu että jokasella askeleella sain vain lisää voimia. Se oli jotain niin mahtavaa. 
                   Ja aivan kuin kuvista näkyy, mun loppusuora oli yhtäaikaa itkua ja naurua, kyyneleet valu mun silmistä koska se oli niin wow. Yllätin itseni ihan täysin, en ois koskaan voinut uskoa tollasta. Maalissa tuuletin itkien ja katoin kelloa - koko kesän tavoteltu 3.20 alitus meni vihdoin rikki. Olin juossut 3.20 jo kolme tai neljä kertaa kesän aikana, mutta viimeiset kymmenykset tolta sekuntiluvulta ei meinanneet lähteä pois millään. Nyt kuitenkin kenttäkellossa lukemat 3.14,60 ja Vattenfall -finaalin voitto. Veera 12v ei ois voinut olla onnellisempi.


En kovin kauniina tässä, mutta ainakin aito itku-nauru-tuuletus -ilme hahaa

                 Noihin aikoihin olin vielä oikeastaan varma, että musta tulee isona pikajuoksija tai pituushyppääjä. Kestävyysmatkoja olin ajatellut juoksevani vaan sivulajina, mutta ton kisan jälkeen kaikki muuttu. Tajusin, että tästä vois oikeesti tulla jotain isompaakin. Tajusin, että nautin juoksemisesta paljon enemmän kun mistään muusta lajista, juokseminen on se mun juttu. Pituushyppy jäi tuon kisan jälkeen vähän juoksemisen varjoon, eikä sitä enää niin aktiivisesti tullut hypittyä. Vähän kaduttaa, että se jäi niin aikasessa vaiheessa sivummalle, mutta sille nyt ei enää mitään voi. 
                      Mä haluan ton Vattenfall-päivän takasin, haluun kokee ton juoksun uudestaan. Koska äh, sitä ei pysty selittää miten mahtava se fiilis oli. Ja vaikka aloin ton kisan jälkeen uskoa itteeni tuplasti enemmän, en ois uskonut, mitä ens vuoden sama kisa tuo tullessaan - siitä postausta joskus myöhemmin! 

"Sillon asennetta oli enemmän ku taitoo, mut tärkeintä et kaikki mitä tehtiin oli aitoo" Cheek - Alpha omega

2 kommenttia:

  1. Ääääää mulla tuli kylmät väreet ku luin tuota tekstiä!! Voin vaan kuvitella mikä fiilis sulla oli tolloin! :D
    Tosi kiva postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voii kiitos!! Itekin sitä melkeimpä kyyneleet silmissä kirjotin, hyvä että välitty tunteet muillekin hihi :')

      Poista